"Sininen lanka"

Olipa kerran eräs erityisen vilkas ja iloinen pieni poika nimeltä Mikko. Mikon äiti ja isä kävivät päivisin töissä, ja koulun jälkeen ekaluokkalaisen iltapäivät olivat joskus pitkäveteisiä. Niin moni mielenkiintoinen asia oli ankarasti kielletty, eikä uloskaan saanut lähteä ennen vanhempien tuloa. Siihen oli sentään vielä tunti aikaa!

Läksykirjoja takaisin reppuun pakatessa Mikon silmiin osui äidin ompelukori. Sieltä pilkisti jotain ihmeellisen sinistä, aivan taivaan väristä. Lankakerä! Oli ihan pakko hiukan tunnustella pehmeää kerää. Olipa sitä paljon! Yhtäkkiä kerä lipsahti Mikon käsistä ja vieri lattialle. Mihin se nyt menikään? Onneksi langan pää oli yhä Mikon kädessä, joten sitä seuraamalla kadonnut kerä olisi helppo löytää.

Koska Mikko oli viisas ja hoksaavainen pieni poika, hän ymmärsi solmia langan pään ompelukorin kädensijaan, ennenkuin lähti lankaa käsillään seuraten etsimään kerää. Moni aikuinen ei olisi tullut ajatelleeksi, että tässä ajassa ympyriäinen kerä oli saattanut kieriä jo vaikka kuinka kauas!

Ja sinnehän se lanka oli kiepsahtanut nojatuolin taakse, kiertänyt pöydänjalan ja jatkanut kohti olohuonetta. Mikko piti huolellisesti kiinni langasta, ettei vain kadottaisi sitä silmistään, ja seurasi langan reittiä. Olohuoneessa ilmeisesti tuulenpuuska oli tarttunut kerään ja nakannut sen ulos avoimesta ikkunasta. Ei auttanut muut kuin kiivetä ikkunalle ja siitä palotikkaita pitkin alas, sillä lankaa tuntui riittävän vielä vaikka kuinka pitkälle.

Maahan loikattuaan Mikko otti jo muutaman juoksuaskeleen, lankakerä näytti olevan kovin sukkela liikkeissään. Oli siis parasta pitää kiirettä jotta ehtisi tavoittaa sen ennen äidin tuloa. Pihatiellä ei ollut paljon liikennettä, mutta naapurin koira oli saanut ihmettelemisen aihetta satuttuaan lankakerän matkan varrelle. Kerä oli luikahtanut sen jalkojen välistä, eikä koiraparka osannut nyt päättää, olisiko nostanut oikeaa etujalkaa vai vasenta takajalkaa päästäkseen jatkamaan matkaansa. Mikko hymyili koiran hämmästyneelle ilmeelle, nosti sen sivuun ja jatkoi itse langan seuraamista. Koira pomppi innoissaan muutaman askeleen Mikon mukana, sanoi sitten heit ja jatkoi omaa tehtäväänsä.

Mutta Mikolla oli jo uusi ongelma ratkaistavanaan. Nyt lankakerä oli mutkitellut kunnolla, ja kietonut yhteen karkkikaupastaan ulos poikenneen Ulla-tädin ja postinkantajan. Kerän tahti taisi olla kiihtymässä, sillä silmukka onnettomien uhrien ympärillä kiristyi uhkaavasti. Täti ja postinkantaja olivat jo aivan lähekkäin, ja joutuivat nojautumaan toisiinsa jotta eivät kaatuisi. Anteeksipyyntöjä mutisten Mikko kieputti lankaa auki parin ympäriltä. Mikon jatkaessa matkaa uhrit jäivät kuitenkin edelleen nojaamaan toisiinsa. Ehkä he olivat säikähtäneet niin, etteivät saaneet jalkojaan liikkeelle, tuumi Mikko, ja toivoi ettei puna heidän poskillaan johtunut kiukusta häntä kohtaan.

Mutta olipa lankakerällä ollut hoppu! Ihan oli pistettävä juoksuksi, ja hikeä pyyhittävä otsalta. Lankaa sormiensa välissä juoksuttaen Mikko kipitti ohi pankin. Niin kiire oli, ettei ehtinyt huomaamaan oven takanaan aukeavan ja ovesta tulijan kompastuvan lankaan. Vasta tuntiessaan ankaran nykäyksen Mikko kääntyi katsomaan taakseen, ja näki kuinka pankkivirkailijat juuri tavoittivat lankaan kompastuneen huppupäisen miehen. Ensin Mikko luuli, että virkailijat yrittivät auttaa miestä ylös, mutta siinäpä otettiinkin komeasti kiinni varas saaliineen. Lyhyeksi jäi pankkiryöstäjän pakomatka.

Poliisiauton pillien ujeltaessa Mikko oli jo sujahtanut langan perässä aidanraosta pienen puutalon pihaan. Pihaportailla istui ryppyinen vanha mummo silittäen kissaa, joka puuskutti hengästyneenä. Oli tainnut reppana leikkiä turhan riehakkaasti, hihitti Mikko mielessään, mitä lie noin jahdannut? Mummolta hän kysyi, olisiko tämä sattunut näkemään ohi vilistävää sinistä lankakerää. Mummon silmät olivat lähes sokeat, joten hän ei ollut nähnyt mitään. Pyysi kuitenkin rupattelemaan kanssaan hetkisen, kun olivat niin kovin yksinäisiä vanhuksen päivät mökissään. Mikko istahti portaalle, hengähdystauon tarpeessa hänkin, ja kertoi seikkailustaan lankakerän perässä. Mummo nyökkäili innokkaasti, tässäpä hänellä riittäisi muisteltavaa moneksi päiväksi! Olisipa jotain jännittävää kerrottavaa pojanpojallekin, kun seuraavan kerran tulisivat mummoa katsomaan.

Mikon matka jatkui läpi kerrostalon porttikongin, roskalaatikoiden taaksee ja parkkipaikkaa reunustavien pensaiden lomitse. Irrotellessaan lankaa pensaasta hän joutui ryömimään oksien alitse polvillaan. Yhtäkkiä maassa välähti jotain kirkasta. Hyvänen aika, sehän oli pullonkorkki, jonka Mikko oli kadottanut viime viikolla esitellessään aarteitaan muille pihan kavereille. Korkki limupullosta, jonka isä oli tuonut tuliaisiksi ulkomailta, ei sellaista ollut vielä kenelläkään muulla. Ja nyt se löytyi taas! Onnenpäivä!

Mutta samassa Mikko huomasi vanhempien auton jo kaartavan pihaan, ja hänelle tuli todellinen kiire livahtaa takaisin sisälle ettei hänen karkuretkeään huomattaisi. Puhaltaessaan henkeä oman huoneensa ovella Mikko sattui vilkaisemaan taas ompelukoriin - ja siellähän se ilkikurinen lankakerä hyrisi tyytyväisenä omalla paikallaan. Kiukuissaan juoksuttamisestaan Mikko tempaisi kiinni langasta ja alkoi keriä auennutta päätä takaisin kerälle. Melkein kaiken hän olikin ehtinyt keriä, kun äiti ilmestyi paikalle ja alkoi läksyttää Mikkoa kauniin lankansa pilaamisesta: "Niin taivaallisen sininen lanka, ja nyt se on aivan likaisen ruskeaa. Aioin tehdä siitä sinulle villapuseron!". "Mutta äiti," Mikko yritti puolustautua, "sinähän tiedät että minun lempivärini on ruskea eikä sininen." Äiti tuhahti, vilkaisi Mikon nurmikonvihreitä housunpolvia ja tulistui. Sen lisäksi, että Mikko oli liannut ja sotkenut langan, hän oli vielä karannut uloskin, vaikka nimenomaan oli kielletty! Rangaistukseksi määrättiin koko illaksi kotiarestia. Sen Mikko vietti selvitellen sotkuista lankakerää ja ihaillen kadonneeksi luultua pullonkorkkiaan. Ei haitannut yhtään, vaikkei päässyt ulos pihan poikien kanssa, sillä Mikolla oli ikävä aavistus heidän osuudestaan pullonkorkin katoamiseen, niin kateellisia olivat siitä olleet.

Seikkailu unohtui pian, ja ruskea villapaita sinisestä langasta valmistui. Seuraavalla viikolla se jo oli Mikon päällä koulussa. Samana päivänä kouluun tuli uusi poika, jonka perhe oli muuttanut takaisin paikkakunnalle pojan vanhasta isoäidistä huolta pitääkseen. Välitunnilla Mikko ja uusi poika sattuivat juttelemaan, ja poika kertoi Mikolle isoäitinsä kertoman tarinan veikeistä seikkailuista, joihon eräs poika oli joutunut seuratessaan karkuteille lähtenyttä sinistä lankakerää. Mikko oli tikahtua nauruun paljastaessaan pojalle tarinan alkuperän. Uudella pojalla oli myös melkoinen kokoelma ulkomaisia pullonkorkkeja, ja niitä ihastellessa ja vaihdellessa loppuvuoden välitunnit melkeinpä kuluivatkin.