Alkaa olla hämärää, onneksi ei tuule sillä en ottanut käsineitä, palelee hieman. Kaivaudun tiiviimmin takin sisään ja kiristän askeleita. Pari korttelia kotiin. Yritän olla kuulematta kaukaa takaa kuuluvia askeleita, muita kulkijoita ei näy. Kävelen nopeammin, mielikuvitus punoo lukkoa kurkkuun, kiihdyttää pulssia, askel tihenee – ja takana tulevan askel vaihtuu juoksuun. On jo vilkaistava olan yli. Sydämeni pysähtyy, se on tummiin pukeutunut mies. Juokseva mies, määrätietoinen mies, minua tavoittava mies! Erehdyn harkitsemaan sekunnin, ja sillä välin mies on ehtinyt monta metriä lähemmäs ennen kuin viimein singahdan juoksuun. Ensimmäiset juoksuaskeleet edelleen epävarmana, olenko kuitenkin tulkinnut väärin, ajautunut paniikkiin turhan takia, hulluko olen. Mutta askeleet ottavat minua kiinni, nyt saalistukseen keskittyvän pedon määrätietoisuudella, ei mitään epäselvää enää.

Kauhon maata jaloillani, mutta en ehdi edes kulman ympäri, henki salpautuu, käsi tarttuu olkavarteeni ja ote pitää. En saa henkeä, mutta tuijotan uhmaten suoraan verestäviin silmiin, kysyn mitä nyt? Yritän turhaan riuhtoa itseäni irti takista, irti järkähtämättömästä otteesta. Olen vihainen, en näytä pelkoa, ehkä olen käsittänyt väärin, ehkä se huomaa etten ole se joksi luuli, ehkä… Mutta miehen silmistä näen: päätös on tehty, kohde lukittu. Olen ahdistuneen mielen sattumalta valittu uhri, minun ei edes odoteta ymmärtävän. Vasta nyt saa pelko vallan, tältä on turha anella armoa. Mies murahtaa hiljaa, on jo varmistanut lukko-otteen jolla saa riuhdottua minut porttikäytävään.

Hirviö paiskaa minut kivistä seinää vasten. Ponnistan irti seinästä, taistelen, en anna periksi, en suostu olemaan helppo uhri. Sitten  selkäni osuu johonkin, jokin selkääni, kipu vie voiton. Kova käsi puristaa kurkkuani. Jalkani eivät kanna, seinä selän takana tukee ja samalla lukitsee minut vangiksi. Yhtäkkiä huomaan huutavani, alitajunta on kaivanut muistista toimintaohjeen: huuda! Ja minä huudan, pihisen, yritän saada aikaiseksi mitä tahansa ääntä, raivoan päästäisen raivokkuudella vaikka tiedän sen turhaksi. Ääni ei kanna edes kadulle asti. Kasvoista edessäni löyhkää kuolema, lääkkeen ja juoppohulluuden haju.

Mitä se aikoo, mitä se haluaa?!. Missä on sen toinen käsi, mitä se tekee? Sillä on pullo? Ehdin juuri sulkea silmät kun sirpaleet räsähtävät pääni vieressä. Jumalani, se haluaa tappaa! Tunnen kauhun katseessani kun avaan silmät. Vielä kerran etsin apua jostain, mutta mitään ei ole. On katsottava kohti, tuijotettava irvistykseen vääntynyttä naamaa ja harittavia silmiä, paljastettuja hampaita. Mielipuolen naamio. Tiedän, tuska on sinun, valta on sinun. Minun on vain suunnaton, silmitön pelko. Kuinka paljon ehtii ajatella yhden silmänräpäyksen aikana, kun tajuaa olevansa lähellä kuolemaa?

Pullon kaula on siirtynyt painamaan kaulaani, juuri kuristusotteen yläpuolelle. Kylmä lasin reuna kurkullani yritän vielä kerran saada jaloilla osumaa, potkin tyhjää ja huidon voimattomilla nyrkeillä kohti miehen kasvoja. Sitten tunnen veren valuvan kaulaani pitkin, samalla hetkellä viiltää kipu. Seuraavaksi lasi leikkaisi valtimoni, ei mitään mahdollisuutta enää. Luovutan. Olen valmis.

Sanattomana, levollisena odotan viimeistä viiltoa. Katseessani on rauha, silmät kohtaavat. Odotan. Odotan ja odotan. Mutta lasi ei viilläkään, käsi on irronnut kurkultani. Selkä kääntyy ja mies on poissa. Jalkani pudottavat minut kiviportaalle. Olen saanut lahjaksi elämän.