"Koska taivas on niin suuri, ja minä niin pieni. Minä musertuisin." vastasi Mari psykiatrin ennalta arvattavaan kysymykseen. He olivat juuri vaihtaneet tavanomaiset, asiaankuuluvat tervehdykset ja käyneet läpi muutamia alustavia testituloksia ja taustatietoja. Ihme, ettei kysymystä oltu esitetty useammin, kävi Marin mielessä - mutta toisaalta eipä juuri kukaan ollut asiasta tiennytkään.

Matka psykiatrin ovelle oli ollut raskas, askeleet painavat ja hidastelevat. Käytävässä, joka johti osastolta vastaanotolle, oli lasiseinä, mikä antoi tilalle huimaavan vaikutelman ulkotilasta. Osastolla oli ollut turvallista: oma pieni sänky omassa pienessä huoneessa ja vain yksi pieni ikkuna, kuin vehreää lehtipuun oksaa esittävä taulu. Ei Marilla oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, että joutui viipymään siellä viikon, pari.

Saapuessaan sairaalaan hän olikin arvannut, ettei selviytyisi pelkällä pikaisella tarkastuksella. Oli asiasta puhuttu jo puhelimessa, kehotettu ottamaan tarpeelliset tavarat mukaan. Ja olihan hän ymmärtänyt itsekin, ettei niin voisi jatkua loputtomiin. Kummitäti oli koskettanut hänen olkapäätään lähtiessään, hymyillyt epävarman rohkaisevasti, selvästi miettien olisiko sittenkin pitänyt viipyä vielä hetki. Autossa Maria sairaalaan tuodessaan hän oli ollut hiljainen, yrittänyt pitää puheen huolettomissa, tutuissa aiheissa.

Mari ei pystynyt tarkalleen ottaen muistamaan, oliko hän itse pyytänyt kummitädiltä vientiä sairaalaan, vai oliko ehdotuksen pukenut sanoiksi täti. Oikeastaan sillä ei ollut edes merkitystä. Itse hän oli soittanut sairaalaan, varovasti kerinyt auki tarinaansa, tiedustellut reitin yksityiskohdista, varmistanut autolla pääsyn ovelta ovelle, käynyt jopa rappukäytävässä ja ajanut hissillä alaovelle asti ennen lopullista päätöstä.

Täti oli yksi niistä harvoista, jotka Marin luona vierailivat, ja asioiden tila oli selvinnyt hänelle hitaasti mutta väistämättä. Olihan siinä jo selittelyn makua, kun Marilla oli kerta toisensa jälkeen syy pyytää tätiä tuomaan tullessaan kaupasta sitä sun tätä pientä, ja poislähtiessä roskapussi odotti usein oven vieressä tädin auttavaa kättä: "Minäpä vien tuon mennessäni, kun se roskis on siinä ihan auton vieressä." Puhumattakaan siitä pizzalaatikoiden määrästä, mikä roskikseen kertyi.

Oikeastaan ajatus siitä, että asiat voisivat olla toisinkin, syntyi muutama viikko sitten eräänä harmaana syyspäivänä, kun pilvet roikkuivat Marin ikkunan tasalla. Pitkästä, pitkästä aikaa Mari avasi ikkunan ja hengähti varovasti sateista ilmaa. Kesän henkeäsalpaavat poutapäivät olivat enää paha muisto. Tähtikirkkaina öinä ja valoisina päivinä Mari oli oppinut pitämään verhot kiinni välttyäkseen kohtaamasta suurinta pelkoaan, taivaan äärettömyyttä.

Sitä ennen Mari ei ollut poistunut kotoaan kolmeen kuukauteen.