Tähän ne unelmat sitten johtivat, tuumasi Oona sulkiessaan pihaportin takanaan. Hän oli saapunut kotiin työmatkalta, nyt oli aika sulkea ulkomaailma pois ja olla vain. Olla kotona, omassa mökissä, oman piha-aidan turvassa. Ulkopuolisilta pääsy kielletty.

Kesän grilli- illasta lojumaan jäänyt muovilautanen sai Oonan hetken ajattelemaan lapsiaan. Ville ja Miisa, melkein aikuisia jo, asuivat opiskelupaikkakunnillaan. Miisan Oona oli juuri ohimennen tavannutkin työmatkallaan kaupungissa. Täällä lapset olivat käyneet vain kerran, luontevampi vierailukohde kun kummallekin oli lapsuudenkoti. Koti, jota nyt asui heidän isänsä uuden naisystävänsä kanssa.

Ei Oona kaivannut entistä elämää, eikä varsinkaan ex-puolisoa, heidän välinsä olivat olleet muodolliset jo vuosikausia ennen eroa. Ja itsehän hän oli päätöksen tehnyt. Lapsia oli joskus hieman ikävä, mutta vain niitä satunnaisia hyviä hetkiä, yhteisiä leivontatuokioita, iltasuukkoja, hymyjä. Uhmakiukkuja ja auenneiden polvien paikkailuja hän ei ikävöinyt tippaakaan. Ei myöskään jatkuvaa pelivarusteiden huoltoa ja pyykinpesua, läksynteon tivaamista, vanhempainiltoja tai murkkuikäisten kapinaa. Puhumattakaan kaikista räkänenistä ja haisevista vaipoista. Puistatti oikein sitä kaikkea ajatellessa, lapsista oli tosiaankin ollut enemmän vaivaa kuin iloa. Mennyttä hän ei siis kaivannut. Tulevaa ehkä, siitä tämä haikea olo johtui.

Lähtöajatus oli hioutunut suunnitelmaksi vaivihkaa, aluksi Oonan itsekään sitä huomaamatta. Vuosia ja kuukausia arkirutiineja toistaessaan hän vain oli pikkuhiljaa todennut, ettei yksinkertaisesti halunnut sellaista elämää, eikä ollut koskaan halunnutkaan. Oli vain ajautunut, niin kuin nyt perhe-elämään ajaudutaan, tavan vuoksi, ja jälkeenpäin kadutti ettei ollut ajoissa ymmärtänyt kieltäytyä. Kyllä hän aluksi oli tuntenut jonkinlaista rakkautta miestä ja varsinkin lapsia kohtaan. Mutta se tunne oli kulunut loppuun nopeasti, tallautunut perheen tuomien velvollisuuksien ja rajoitusten jalkoihin. Jäljelle jäi vain velvollisuudentunne ja vastuu. Oli hoidettava loppuun se mihin oli ryhtynyt, ja mielestään Oona oli hoitanut velvollisuutensa äitinä ja puolisona tunnontarkasti. Oli antanut huomiota ja hellyyttä, huoltanut ja hoitanut, ollut läsnä ja käytettävissä. Lasten poismuutto oli se tavoite, jolloin Oona katsoi olevansa vapaa vuosien taakasta.

Niinpä, kun nuorimmaisen muuttokuormaa kuskattiin opiskelijasoluun, Oonalla oli jo oma asunto katsottuna, vuokrasopimus allekirjoitettuna ja ullakolla tärkeimmät muistoesineet pakattuna. Miehelle tieto tuli yllätyksenä, mutta ei maata kaatavana järkytyksenä. Muutto ja omaan kotiin asettuminen kävivätkin nopeasti ja sopuisasti, mitä nyt joistakin yksittäisistä tavaroista tuli hieman kiistaa. Niiden sanaharkkojen jälkeen Oona ei jäänyt kaipaamaan mitään.

Nyt hän oli jo saanut tavarat paikoilleen, elämä kulki uutta raidetta, uusien rutiinien viitoittamana. Oona oli palannut nuoruuden harrastuksiensa pariin, tapasi työssään mielenkiintoisia ihmisiä ja nautiskeli rauhasta ja hiljaisuudesta. Hän oli saanut kaiken mistä unelmoi.

Oona istahti sohvalle, kietoutui huopaan ja maistoi tilkan viinilasistaan. Yksinäisyys istahti sohvan toiseen päähän.