Jälleen kerran maailman meret olivat kyllästyneet ihmiskunnan hirmuvaltaan ja aina vain rajoitetumpaan elintilaansa. Ne päättivät koota voimansa ja ryhtyä taisteluun oikeuksiensa puolesta. Tämä yhdistynyt merikunta totesi tarvitsevansa vahvan liittolaisen. Niinpä se alkoi hieroa sopimusta Auringon kanssa, jotta se suostuisi kuljettamaan meren soturijoukot ihmisten asuinsijoille. Tämä osoittautuikin helpoksi, sillä Aurinko on luonteeltaan narsisti, joka rakastaa heijastella itseään meren välkkyvästä pinnasta, eli sille merenpinnan lisääminen sopi mainiosti.
Niinpä Aurinko aloitti työnsä, hehkui ja porotti, kunnes meren julma soturiarmeija keventyneessä olomuodossaan saattoi huomiota herättämättä leijailla ihmiskaupunkien ylle. Perille päästyään pisara-armeija tiivistyi - ja ryöpsähti sitten kaikella voimallaan päin maata, kuohui ja kohisi, tehden parhaansa hukuttaakseen sateenvarjojen suojiin piiloutuneet ihmispolot.
Mutta kuinka ollakaan, ihmiskunnassa oli valppaasti osattu valmistautua hyökkäykseen. Tuhansin kilometrein oli kaivettu ojia ja viemäreitä, ja niitä pitkin maahan hakkautuneet sadepisarat, lannistettuina ja taistelun runtelemina, johdettiin sotilaallisessa järjestyksessä takaisin sinne mistä olivat tulleetkin. Ja meri - huokaisten se otti omansa vastaan: huolehti haavoittuneista, palkitsi sankarit, suri menetettyjä. Mutta ei suinkaan luovuttanut. Tämä ei pääty tähän, se uhosi, taistelu jatkuu!
Ja niinhän se jatkuu, syksy toisensa jälkeen, niin kauan kuin on bussikatoksien alla kyyhötteleviä ihmisiä ja voimiensa tunnossa kiehuvia meriä, ikiaikojen loppuun saakka.
